"Hyvä ystäväni, 60-vuotias Antero, oli ottanut yhteyttä ystäväpalveluun saadakseen itselleen ulkoilu- ja keskustelu kaverin itselleen. Hän kun joutuu käyttämään rullatuolia koska jalat eivät enää kanna. Antero oli soittanut ystäväpalveluun ja kun sieltä kysyttiin toiveita niin hän oli alkanut esittää niitä. Ne toiveet eivät olleet aivan niitä tavallisia, kuten että ystävän pitäisi olla lähes saman ikäinen, vapaa, mies tai nainen, ihmisiin tottunut jne. Anteron toiveet poikkesivat ainakin siinä kun hän toivoi nimenomaan nuorukaista tuomaan pojan tuoksuja, hajuja ja muutenkin nuorta elämää täyttämään hänen huoneensa muistoilla omasta nuoruudestaan.24-vuotias Vesa tarttui syöttiin kun ytäväpalvelun johtaja soitti ja ehdotti sitä hänelle. Hän lupasi oitis mennä tapamaan Anteroa tämän asunnolle joka oli lähes hänen naapurissaan.

Antero tunsi heti nuorukaisen tuoksun nenällään Vesan astuessa sisään huoneeseen. Vesa kun ei käyttänyt mitään hikoilua vastaan, siis dödöä. Tätä Antero oli toivonutkin. Vesalla oli mustat tiukat pillifarkut jalassaan sekä samanvärinen vartalonmukainen t-paita nahkatakin alla.
Mitä mahtoi olla farkkujen alla, miettii Antero kuumeisesti. Hän kun on aina pitänyt nuorukaisista mutta ei ollut koskaan oikein tohtinut käyttää niitä siten kun haluaisi.

Nyt elämänsä ehtoopuolella hän oli päättänyt ottaa elämästään kaiken irti. Vesa oli Anteron silmissä ihan mukavannäköinen nuori mies, tumma pitkä hiuksinen ja muutenkin pitkä. Mitä lie jotain 178 jollei pitempikin, painoa ei yhtään liikaa, eikä mikään bodari vaan ihan normaali vartaloinen. Pullistus farkkujen etumuksessa lupasi melko hyvää ja suurta. He keskustelivat tulevaisuudesta. Että mitä Antero haluaisi heidän tekevän yhdessä? Mennäänkö ulos?
Antero siinä kysymään kuinka paljon aikaa heille on varattu? Ei ollut aika rajoitusta, kuulemma. Antero pyysi Vesaa lähemmäs häntä jotta nuoren miehen tuoksut eivät ihan hukkaan leviäsi. Vesa otti keittötuolin ja kantoi sen Anteron viereen istahtaen siihen levittäen jalkansa leveäksi. Onneksi hokasi poika itse niitä levitellä, että ei kaikkea tarvii erikseen pyytää, ajatteli Antero, joka jäi tuijottamaan nuorukaisen haarojen väliä.
-"Saanko koskettaa sitä", kysyi Antero joka itsekin yllättyi omasta rohkeudestaan. Kysymykseen että mihin, Antero pani kätensä lämpimän Vesan jalkojen väliin ja hymyili. Että tähän, saanko koskettaa sitä?

Kyllä Vesa oli tietoinen siitä mitä tämä vanhus halusi, se oltiin kerrottu hänelle toimeksiantajalta. Se kun oli yksi erikoisimmasta toiveista jotka ystäväpalvelun puhelimeen vastannut sai vastaan ottaa. Ja oli yksi ja tärkein syy miksi heti soitettiin nimenomaan Vesalla, vanhojen miesten toivepojulle.
Ennenkuin illan hämäryys saavutti heidät oli Vesa ilman pillifarkkujaan ja t-paitaa, sillä kostein silmin Antero oli paasannut lääkärin kertoneen hänelle tämän olevan hänen viimeinen iltansa. Hänen viimeinen mahdollisuutensa saada mitä hän eniten elämästään vielä halusi. Poika lihaa! Sitä hänen kroppansa huusi, viimeisillään.
Ja siitä hän nyt nauttii jo viidettä vuottaan! Vesan lihasta ja voimasta! Joka oli tuonut lisää vuosia jota hänen lääkärinsäkin jaksoi joka kerta ihmetellä.
Mitä pahaa siinä? Kun molemmat nauttivat! Antero nauttii saadessaan ja Vesa antaessaan. Kaikkensa! Joka kerta! Koska joka kerta voi olla se viimeinen! Vai onko ikiliikkuja keksitty? Onko se nuorukainen joka antaa se voima mikä pitää kuoleman poissa? Muna päivässä pitää lääkärin poissa ja tässä tapauksessa viikatteen loitommalla!