Uskomattoman seksikäs ja kaunis poika käveli Jorman edellä, vaikka oli talvi.
Kesällä noita nyt näkee.
Vähäpukeisia nuorukaisia.
Jorma viisaana miehenä kulki viisaasti samaan nopeaan tahtiin vaikka hengitys tuntui joskus kovassa vauhdissa salpaavan.
Vaikka henki menisi olkoon Jorman uusi motto.
Tätä poikaa oli seurattava!
Olihan tällä namupakkauksella vaatteita päällään, mutta ei se haittaa jos kaikki pojat pukeutuisivat siten kuin tuo kuuma pakkaus. Edessä kulkeva kuin oli kireissä, valkoisissa farkuissa ja sopivan lyhyessä takissa, talvipusakka ilmeisemmin, joka paljasti nuorukaisen melko pyöreät pakarat Jormalle.
Ja Jormalle se on lähes samaa kuin saisi kuun taivaalta.

 Housut sopivan kireät että pakarat tulivat esille eikä takkikaan peittänyt onneksi sitä.
Yleensä vaikka näin olisikin poika seksikkäästi pukeutunut, niin heillä saattaa valitettavasti olla jonkin näköinen laukku olalla, mikä peittää tämän suloisuudet, eli siis pakarat. Laukun olkaimet ovat yleensä pitkät ja  laukku on pyöritetty nimenomaan niin että se lepää kauniiden pakaroiden päällä, eikä kyljessä, kuten sen poikarakastajan mielestä pitäisi!
Tällä pojalla sellaista ei onneksi ollut.
Laukkua siis.
Nyt hän yllätti seuraajan, siis Jorman katsellessaan taakseen.
Poika pysähtyi, käänsi päänsä ja katsoi Jormaa suoraan silmiin.
Eihän Jorma voinut muuta kuin jatkaa kävelyään, hitaammin tosin.
Huomattavasti hitaammin.

Jorma ohitti kauniin pojan, ja voitte uskoa kun sanon, että punaisempana kuin kypsä tomaatti.
Terve puna poskella.
Poika tuijotti miestä tuimasti kun tämä sivuutti hänet.
Juuri kun ohitus oli lähes toteutettu, poika kysyi matalla äänellä, että mitä pappa haluaa, sitä pappa saa?
Mitä, pääsi Jormalta kuin hätäpieru hienostojuhlissa?
Niin,  sitä vaan, että mitä minua seuraat?
Ei, ei, kun minä menen tuonne, vastasi Jorma ja viittasi eteensä.
Mutta, siellä ei ole muuta kuin minun kotini, totesi kuivasti poika.
Ja niin tosiaan.
Kun Jorma suuntasi katseensa sinne minne oli juuri äsken sormellaan osoittanut, eli eteensä, niin siellä ei ollut muuta kuin tiilinen kaksikerroksinen rivitalo.
Muuten tie johti umpikujaan.
Ja tuollako asut, oli hassuinta mitä tähän hätään Jorma keksi sanoa.
Missäs muualla, vastasi nenäkkäästi poika ja käveli Jorman yli.
Tai siis ohi.
Jorma jäi seisomaan kuin nalli kalliolle, suu auki.
Ja seurasi kun poika meni kotiovelleen, avasi sen ja haihtui sisälle.
Jorma seurasi tarkasti ensimmäisen kerroksen ikkunoita, hänellä kun oli ihmeellinen vainu siitä, että poika asuu ensimmäisessä kerroksessa ja vielä että pojan huoneen ikkunat ovat kadulle päin.
Ja ei kestänyt kuin juuri sen verran aikaa, mitä menee kun ihminen astuu ulko-ovesta siihen hetkeen, kun hän on sisällä huoneessaan, niin verhot alimmassa huoneessa vedettiin auki.
Poika oli astunut huoneeseensa.
Hän avasi verhojen jälkeen ikkunan, tuulettaakseen, ilmeisesti.
Tai sitten tarkistaakseen seisoiko mies edelleen talon edustalla.
Ja siellähän tämä.
Poika pani ikkunassa tupakaksi, joten paheita sillä ainakin on!
Samalla ikkunan hahmo alkoi avata paitansa nappeja.
Takki oli siis riisuttu.
Todennäköisesti heti eteisessä.
Paidannapit lähes sinkoilivat lattialle, niin nopean hätäisesti poika niitä avasi.
Hän alkoi hermostua, jostakin syystä.
Ei ilmeisesti ollut vastaavassa tilanteessa aikaisemmin.
Vain punainen lyhty ikkunasta puuttui.
Ajotko seistä siinä koko illan, tiuski poika?
En, menenhän minä, vastahakoisesti vastasi mies.
Etkö sitten haluakkaan minua?
Häh?
No, tule nyt sisälle sieltä. Ennen kun vanhempani tulevat töistä kotiin.
Tule ulko-ovelle. Avaan sinulle oven sisäpuolelta kunhan soitat ovisummeria.
Uskallanko minä, miettii Jorma?
Jospa se on alaikäinen ja sen isä on joko pappi tai poliisi?
Minun tuurillani se on vähintäänkin tuomari!
Mikäs sun isä on? Siis ammatiltaan.
Nyt pojan vuoro oli sanoa että häh?
Ja miten vanha oikeasti olet?
Anna olla, sanoi poika ja sulki ikkunan.