Skeittaajapoika Algos löysissä lökäpökyissään skeittaili erään syrjäisen puiston asfalttipolulla uskoen ilmeisesti olevansa yksin, mutta näinhän asian laita ei suinkaan ollut. Olinhan minä paikalla. Seisoin tarkoituksella syrjässä erään ison puskan takana. Olin seurannut nuorukaista jo jonkin aikaa ja oikein odottanut milloin hänelle sattuu jotain. Hän nimittäin hyppii skeittilautansa kanssa yhden puistonpenkin yli satuttaen itsensä silloin tällöin, mutta ei niin pahasti, kunnes sitten ei enää osunut penkkiin oikealla tavalla vaan rämähti pitkin pituuttaan yrittäessään todennäköisesti päivän viimeiseksi jääneen yrityksen hypätä skeittilaudalla penkin yli.

Hän jäi makaamaan sille sijoilleen mahalleen, pakarat kohti taivasta haarat leveällä. Farkut olivat kaatumisen aikana tippuneet vielä alemmas mitä ne olivat koko  aikana olleet kun häntä seurailin salaa puun takana. Hänellä oli valkoiset kalsarit jotka valitettavasti minun kannaltani eivät olleet lainkaan valuneet alemmas vaan peitti silmiltäni toistaiseksi kaiken. Vähän sitä valkoista kalsarikangasta oli halkeaman väliin sulanut, sen huomasi sieltä saakka missä minä edelleen seurasin makaavaa poikaa kun minulla oli, totta kai kiikari, mukana. Kiikarilinssien läpi minä sitten myös näin seuraavan tapahtuman ihan oikeasti;

Kaksi poikaa, nuorempia kun Algos, juoksivat makaavan luokse, avasivat hänen farkkunsa, ja vetivät ne yhdessä häneltä kokonaan pois. Samoin he tekivät hänen kalsarilleen. Pojat, jotka olivat noin kaksitoista-kolmetoista vuotiaita asettivat tämän jälkeen Algosin makaamaan jalat leveämmälle mahalleen penkin viereen ja istuutuivat itse siihen penkkiin hymyt kasvoillaan. He alkoivat heittää pähkinöitä kohti Algosia koettaen ilmeisesti osua mahdollisimman  lähelle hänen tuhkaluukkuaan. Toinen ei heittänytkään niitä arvokkaita pähkinöitä noin vaan summamutikassa  tuon enempää vaan hän laskeutui  Algosin viereen laittaen  niitä pähkinöitään yksitellen makaavan pojan peräaukosta sisälle.

Pieni orava tupsahti puusta alas juosten kohti makaavaa Algosia. Se otti ensin ne pähkinät purtavakseen jotka olivat pudonneet sinne maastoon mutta kun ne loppuivat, se lähestyi makaavaa nuorukaista. Pojat seurasivat tapahtumaa penkillä istuen virnistäen ja minä hieman heitä kauempana kun se pieni orava isoine häntineen pisti teräväkyntisen käpälänsä Algosin peräaukkoon ottakseen sieltä ensimmäisen pähkinän. 

“Seuraavalla kerralla panette varmaan hunajaa tuhkaluukkuuni ja tuotte karhun sitä sieltä nuolemaan”, kuulin Algosin sanovan poijlle ja levitti jalkansa leveämmälle antaakseen hyvät tilat oravalle. Hän ei siis ollutkaan tajuton, ja senkin sain havaita että he tunsivat toinen toisensa.

“Hyvä idea, Algos! Sen me teemmekin!”vastasi virnistäen toinen poijsta!

Algos innostui asiasta kuten muutkin. He alkoivat heti suunnitella, että milloin ja ennenkaikkea missä se tehtäisiin mutta antoivat oravan syödä rauhassa omat pähkinänsä ensin pois. Se söikin ne hyvällä ruokahalulla, olihan niissä Algos-lisä.

Tämän jälkeen Algos vasta nousi maasta ylös ja heti he alkoivat toteuttaa innostuneena hyväksi oletettua suunnitelmaansa. Mistä he löytäisivät sellaisen karhun?

 


Melkein samanlainen tarina on se, kun Algos otti aurinkoa kotinsa sisäpihalla pienissä mikroshortseissa eräänä kauniita Sunnuntaipäivänä kahden kaverinsa kanssa. Minä seurasin silmä tarkkana oman asuntoni ikkunan sisäpuolella kun Algos ilmeisesti nukahti lämpimässä auringonsäteen sateessa mahallaan maaten ja ne kaksi muuta keksivät omasta mielestään oivan jäynän. Toisella heistä oli pähkinöitä jota oli ehtitnyt syödäkin jonkinverran mutta oli pussissa vielä niitä jäljellä tätä jäynää varten.

Tummempi poijsta levitti niitä pähkinöitä maastoon jonoksi centin välein johtamaan kohti Algosin jalkojen väliä kun pojat ensin levittivät niitä karvaisia sääriä hieman. Pienen keon he rakensivat osasta pähkinöitä Algosin pakaran päälle ja jäivät näillä eväillä tarkkailemaan mitä tapahtuu.

Kuten edellisessä tarinassa, niin tässäkin pieni orava laskeutui oitis vikkelästi puusta alas ja alkoi napsia suuhunsa pähkinöitä joita oli tarjolla maastossa. Tällä tavalla orava pikkuhiljaa saapui Algosin jalkojen väliin ja ponnahti siitä ylös pojan pakaroihin koska selvästi näki siellä olevan suuremman keon. Ei kauaakaan kun nekin pähkinät oli syöty.

Orava juoksi vähän matkan päähän ja jäi odottamaan seuraavaa jäynää jotka pojat olivat jo valmiiksi suunnitelleet.

Pojat ottivat vähäksi aikaa ohjat taas haltuun sillä tavalla että noukkivat pussista muutaman pähkinän ja työnsivät ne edelleen nukkuvan Algosin pöksyjen sisäpuolelle nostamalla sen vyötärön kuminauhaa sen verran että yhden pojan käsi mahtui sen tekemään. Kun pojat olivat tämän jälkeen siirtyneet syrjään orava uskaltautui nousemaan takaisin tuttuun paikkaan Algosin pakaroiden päälle istumaan ja se kyllä oivalsi heti että niitä maukkaita pähkinöitä on sen sisäpuolella. Se työnsi ensin terväväkynsisen tassunsa sinne ja käsitti hyvin mahtuvansa valuttamaan itsensä sisään siitä ja syömään nekin pähkinät. Näin se myöskin teki.

Pojat hiipivät takaisin sen luo, nosti Algosin melko löysät shortsit vyötärönauhasta ylös ja saivat näin  vedettyä ne alemmas polviin ilman että orava häiriintyi. Se söi niin innokkaasti niitä pähkinöitä. Aikanaan nekin loppuivat ja oli kolmannen jäynän vuoro.

Orava söi nyt niitä pähkinöitä selässä koska pojat olivat sen sinne ohjanneet. Pojat työnsivät muutaman viimeisen pähkinän Algosin peräaukkoon! Tämän tehtyään pojat ohjasivat pienen oravan jälleen pakaroiden päälle istumaan pähkinöillä ja osoittivat reikää, että siellä, siellä niitä on lisää. Työnnä teräväkynsisen tassusi sinne vaan!

Ja niinhän orava myös teki! Ja sai sieltä vielä muutaman maukkaan pähkinän, jotka maistuivat jos mahdollista vielä paremmilta kun edelliset. Olihan niissä se kuuluisa Algos-lisä!

“Missäs se karhu viipyy?” sanoi pojan ääni makkuupaikalta. Algos ei taaskaan nukkunut, ainakaan enää, vaan oli jossain vaiheessa herännyt, mutta antanut poikien touhua kimpussaan, koska piti siitä.

Tällä Algos muistutti poikia siitä luvatusta karhu-tempusta mistä oli puhe jo edellisessä tarinassa.

“Ai, niin se”sanoi se vaalea poika jonka pähkinät orava oli nauttinut. “Täytyy pitää mielessä. Kyllä sekin jäynä vielä tehdään”, lupasivat molemmat kuin yhdestä suusta.

Tätä temppua Algos itsekin odottaa innolla..

Algos oli muistutellut siitä karhu-jutusta poijlle kuukauden päivät, eivätkä Adol sekä Alldin enää jaksaneet kuunnella sitä marinaa vaan päättivät panna asian kertakaikkiaan kuntoon kerralla. Tästä syystä Algosin silmät suljettiin mustalla liinalla eräänä kauniina kesäkuun iltana. Algosilla oli löysät farkut jalassaan ja musta t-paita kun hänet vietiin musta liina silmillään näiden kahden komean pojan välissä ulos, mutta minne, sitä ei hän tietenkään tiennyt.

Tosin pojat olivat säikyttäneet häntä hieman sanomalla että saat nyt sitä karhu-juttua, niin, että luulisi sun olevan tyytyväinen, vai mitä?

Tätä ennen pojat olivat voidelleet ystävänsä munat ja kalun hunajalla ja ottaneet hunajapurkin vielä mukaansa. Samalla hänet oli puettu haalistuneisiin repalaisiin farkkuihin missä ol isot halkeamat polvien yläpuolella sekä haarojen välissä.

Näillä eväillä nämä kolme nuorukaista tallustelivat kohi synkkää metsää kunnes yhtäkkiä pysähtyivät. “Hys, nyt kotvaan” kuiskasi Adol kun eteen puun takaa astui heidän eteensä karhunpentu. Se oli kovin pieni karhuksi, vähän pitempi kun mitä pojat itse olivat ja se tuijotti kolmea edessään seisovaa nuorta miestä kiinnostuneena mutta ei pelästyneenä. Adol tietäväisenä kehoitti heitä näyttelemään kuollutta, kuolleille karhut eivät kuulemma tee mitään. Ja niin he kaatuivat kaikki kolme maahan makaamaan “kuolleina”. Tai niin Algos kuvitteli, mutta Adol ja Alldin olivat toista mieltä jääden seisomaan ison puun taakse kun Algos yksin alkoi maassa leikkiä kuollutta.

Karhunpentu lähestyi hunajalta tuoksuvaa, makaavaa herkkupalaa iloisesti eikä pelännyt lainkaan, mitä taas Algos varmasti teki. Sen haju oli melko vahva ja sen turpa kylmä kun se laittoi sen sinne missä tiesi sen hunajan olevan. Eli siis Algosin haarojen väliin. Sen tassu osui halkeamaan farkuissa joka oli polvien yläpuolella ja se repäisi siitä suuremman. Haaroissa ollut yhtä suuri halkeama koki saman kohtalon. Sen kostea kuono Algos tunsi munissaan kun sen repäisemä halkeama paljasti ilman kalsareita liikkkuneen nuorukaisen pojanvehkeet vetäen ne ulos raikkaaseen ilmaan. Karhu nuoli munat puhtaaksi ja oli aika poikien paljastaa kupletin juonen.

Karhunpentu kun ei ollut ihan tavallinen villi luonnossa elävä karhu, vaan koko elämänsä vankeudessa elänyt ja  tivolissa esiintyvä kiltti kesy karhu. Sen herkkua oli hunajalla höystetty nuorten poikien munat, vinoilivat pojat. Algos sai nyt riisua liinalla peitetyt silmänsä mutta ei saanut nousta ylös maasta vieläkään. Sillä karhu halusi lisää sitä hunajaa. Pojat nostivat Algosin jalat kohti auringon kirkastamaa taivasta ja voitelivat hänen peräreikänsä hunajalla. Sitten he antoivat karhun nuolla sitä sieltä. Lisäsivät hunajaa aina kun se sieltä oli loppumassa.

Nyt karhu haluaa panna sua, sanoivat  pojat keskusteltuaan mukamas hetken sen kanssa. Jo, joo, pakko, pakko, sun on ihan pakko antaa sille hunajalla höystettyä makeaa persettäsi ja tämän sanottuaan he sitoivat tuomallaan  köydellä Algosin maahan ja sulkivat hänen silmänsä uudestaan sillä mustalla liinalla koska hän “ei aikonut suostua sentään ihan mihin tahansa” vaan yritti väkisin nousta ylös maasta ja “lopettaa tämä hulluttelu tähän”.

Pojat olivat vahvempia ja niin Algos makasi jälleen samassa paikassa silmät, mutta nyt jopa  kädet ja jalat, vahvasti sidottuna. He nostivat  Algosin jalat jälleen ylös kohti taivasta ja niin Algos alkoi tuntea kuinka se jokin tunkeutui häneen. Ja se jokin oli tosi iso. Varovaisesti se porautui häneen. Pohjaan asti ja takaisin, pohjaan asti ja takaisin. Sitä rataa. Pojat vieressä naureskelivat omat kalut omissa käsissään, ja Algoskin nauttii silminnähden vaikka hänen silmiään ei kukaan nähnytkään.

Sitten kun ne silmät näkivät taas päivänvalon, eli kun panija oli laskenut kaiken häneen, hän näki kuka se oikeasti oli, se panija meinaan. Se kun ei tietenkään olllut se pieni karhunpentu, joka söi marjoja hyvän matkaa heistä poispäin. Ei ollut karhu, ei, vaan sen isäntä. Arvo, nelikymppinen, tivolissa karhun kanssa esiintyvä karhunkuiskaaja siinä tyytyväisenä  hymähteli. Näin mies oli saanut palkkion siitä kun luovutti karhunpennun poikien käytttöön. 

“Tämän saatte vielä takaisin”, sanoi Algos ja hymyili…

Vähän Algos pettyi poikiin ja siihen karhujuttuun. Mitä hän olisi kaivannut siihen lisää oli jännitystä. Hän kuvitteli, illalla kun hänen silmänsä oikein suljettiin liinalla, että pojat olisivat vieneet hänet syrjäiseen metsään, syvälle sinne, sitoneet köydellä, minkä hän kyllä huomasi toisen ottaneen mukaansa, hänet isoon puuhun, vaikka kuuseen tai mäntyyn, ihan sama, mutta sitoneet lujasti hänet siihen puuhun ja jättäneet siihen. Häipyneet pois lupaamalla kyllä tulla katsomaan sitten aamulla. Tai seuraavana päivänä. Hän olisi jäänyt sidottuna siihen puuhun, kuullut kuinka poikien askeleet hiljaa hiljenivät ja sitten olisi ollut täysin hiljaista. Vain tuuli puhalsi ja linnut lauloivat. Hänet oli sidottu siten, että paksu vahva köysi kiersi hänen pyykkilautavatsansa ja männyn ympäri ja päättyi käsiin jotka olivat solmuin sidottu mahdollisimman tiukasti.

Olisi kulunut tunti, tai ehkä vain puolituntia, ajan kulkua olisi ollut vaikeaa laskea, kun läheltä olisi kuullut oksien rapinaa. Joku olisi lähestynyt maasta käsin,  se joku olisi ollut hiiri tai rotta, tai joku muu pieni eläin. Algosilla oli rikkinäiset, kauhtuneet farkut jossa oli reikiä polvien yläpuolella sekä haaroissa. Liekö juuri se herättänyt eläimen mielenkiinnon. Pojat kun olivat panneet hunajaa hänen munilleen sekä kalulleen. Joku sellainen yöeläin joka pitää makeasta, kuten hunajasta, alkoi nousta Algosin säääriä pitkin ylös. Pojat olivat sitoneet Algosin hyvin vahvasti puuhun kiinni ettei hän omin avuin siitä irti pääsisi. Musta pieni eläin, jota hän ei pystynyt vieläkään tunnistamaan, olihan hän tilapäisesti sokeakin, sillä hänen silmänsähän oli liinalla peitetty, kiipeili ihmeen rohkeasti kohti halkeamaa polvien yläpuolella. Sen se saavutti helposti ja nopeasti ja suhahti siitä halkeamasta sisälle. Algosia  puistatti kun hän tunsi ne kosteat mutta terävät tassut ihollaan. Sitä hunajaa oli kuitenkin kauempana siellä jossakin, joten eläin, joka oli joku jyrsiä, hiippaili nyt hieman ahtaassa paikassa sitä herkkua kohti, enkä tarkoita nyt sitä herkkua jota herkuksi yleensä näissä tarinoissa kutsun, vaan sitä jyrsiän omaa herkkua eli hunajaa. Se nakersi hampaillaan itselleen lisää tilaa, toisin sanoen, rikkoi farkkukangasta lisää halkeamasta joka siinä oli jo valmiina.

Sitten se pysähtyi kun kuuli jonkun tulevan hämärästä metsästä ja luikersi pakoon. Se ei ollut ehtinyt karvaisia palleja kunnolla edes nuuhkimaaan kun sen oli ihan pakko melkein lentäen juosta alas ja metsään piiloon.

Karvainen pikku-ukko, asunnoton kulkuri, oli hiipinyt katsomaan puussa ollutta ihmettä. Ei se kauan siinä empinyt vaan nälkäisenä se tutkii kiinni puussa ollutta nuorta miestä. Farkun taskut tutkittiin mutta mitään syötäväksi kelpaavaa ei löytynyt. Vihaisena se repäisi pojan t-paitaa rikki ja saikin nännit siitä näkyviin. Se puri olemattomilla hampaillaan pahempaan nälkään. Algos ei inahtanutkaan vaikka purema jätti jälkensä.

Mies  haisti hunajaa jostakin ja kun paikka mistä se haju tuli selvisi hänelle  se repäisi lisää jyrsijän tekemästä reiästä ja sai näin munat ja kalunkin esiin. Se otti kalun suuhunsa ja alkoi imeskellä sitä aivan kuin parasta ennen päivämäärä olisi mennyt umpeen jo aikoja sitten. Mies sai sen melan jäykistymään kun se samalla hieroi kulkusia rankoin ottein.

Mutta voi, voi sentään. Tämäkin leikki loppui ennen aikojaan sillä mies joutui luopumaan herkustaan, se kova pojan iso kalu vallan lipesi suusta kun miehet saivat vieraan jota ei kumpikaan kaivannut. Ukko sentään pääsi pakoon, mitä ei voi sanoa hyvällä tahdollakaan  kiinni puussa olleesta Algosista. 

Iso ukkokarhuhan se siinä taaperteli Algosin luo samalla kun ukko oli jo ties missä. Tällä kertaa ei homma jäisi kesken, näin arveli Algos vaikka ei karhua edes nähnyt, aisti, ja ennenkaikkea haisti vain sen.

Tällä kertaa karhu myös panisi Algosia, siitä hän pitäisi huolen. Tämähän oli hänen oma unelmansa..